Venezia – mio amore

Matkustin ensimmäisen kerran Venetsiaan vuonna 1974. Olin heti täysin lumottu, sillä tunsin, että siellä olisi kaikki aistit käytössä.
Ensin rakastuin veteen, jonka samea vihreä hohti kanaalissa kuin himmeäkiiltoinen jade.

Ilma, joka ympäröi minut, oli kosteuden, veden ja valon loistava sekoitus, joka heijastui palatsien ikkunoihin, gondolien kylkiin, ihmisten iholle ja hiuksiin. Värähtelevä valo, illuminata, sai ihmiset näyttämään  kuin he olisivat juuri nousseet ränsistyvien talojen makuukamarien vuoteilta täysin nautinnosta tyydytettyinä.

Venetsian äänimaailmaa hallitsee veden loiske, linnun kirkaisu, ihmisten puhe , joka kaikuu kanaalien sokkeloissa. Ainoa moottorin ääni on veneiden moottorit, jotka puksuttavat kanaaleista avomerelle tai  pölyimurin pörinä avonaisesta ikkunasta, sillä autoja ei ole.

Venetsian värit ovat kellertävän valon kyllästämiä ja niihin yhdistyy vuosisatoja vanha muotokieli, millä on Bysantin loisto.

Minua vetävät puoleensa kaikki, mikä ränsistyy, lohkeilee, rapistuu ja huojuu. Venetsiassa, jos jossain, tuntee kuinka aika syö, haurastuttaa ja lopulta hävittää. Venetsia on elämä itse.

Näyttelyssä olevat ruokalistapäiväkirjat ovat Kalle Hamm’in lähettämiä hänen biennaalematkoiltaan. Aina kirjeen saatuani merkitsen omaan Venetsia-karttaani Kallen ruokapaikat ja niin voin kulkea mielessäni kujien sokkeloissa etsimässä pehmeästi maustettuja herkkuja jonkun kanaalin yli kaartuvan sillan toisesta päästä. Listat ovat minulle, Venetsiaan jatkuvasti kaipaavalle taiteilijalle, ihania matkatuliaisia.

Flamencoa ja romaaninaisia

Mennyt on nyt